Katselen karttoja ja suunnittelen pyöräreissua. Ehkä Liettuaan tällä kertaa? Vuodesta 2008 lähtien olen tehnyt serkkuni Lassin kanssa joka kesä pyörämatkan lukuun ottamatta kahta vuotta, joista ensimmäisenä olin telonut polveni ja toisena toipumassa polvileikkauksesta.

Näin pitkään toistettuna matkasta on tullut rituaali, vuodenkierron vedenjakaja, toistuva reflektoinnin hetki. En matkaile paljon, ja usein pyöräreissu on ainoa matka, jonka teen ilman perhettä vuoden aikana.

Sekin on vaikuttanut, että olen ollut pienituloinen miltei koko aikuisikäni. Arki vie rahat, mutta pyörämatkailu on lomailun muotona puoli-ilmainen, jos pitää teltassa nukkumisesta. Minä pidän, ja pyöräreissuilla nukunkin yleensä huonoiten niinä öinä, jolloin reitti on vienyt isompaan kaupunkiin ja joudumme majoittumaan hostellissa tai halvassa hotellissa.

Pyörämatkamme ovat enimmäkseen suuntautuneet Suomeen ja lähialueille: Baltiaan, Skandinaviaan ja ennen vuotta 2022 myös Venäjälle. Matkan varsinaiseen alkupisteeseen siirtyminen on vaatinut ehkä laivalla tai junalla matkustamista, mutta ei lentämistä.

Pyörällä matkustaessa koko matka kahden paikan välillä on oltava läsnä. Siinä on äärimmäinen kontrasti lentokoneen teknologiseen taikuuteen: nouset lentokoneeseen, luet sata sivua kirjaa tai katsot leffan, ja humps, olet vieraassa maassa. Välimatkaa, maailmaa välissä, ei ole.

Polkupyörä vie nähtävyyksille mutta pakottaa myös ei-mihinkään, paikkojen väliin. Se vie takamaille ja lähiöihin, ajattaa ohi teollisuusalueiden ja markettien, johdattaa idyllisiin pikkukyliin mutta myös ohi autiotalojen ja romahtaneiden navetoiden. Pyöräilijä valikoi reittinsä, mutta samalla reitti ei ole koskaan täysin valikoitavissa. Siltä ei voi sulkea aistejaan, vaikka haluaisi.

Tekeekö tämä pyörämatkailusta sitten jotenkin aidompaa matkailua verrattuna Kanarialla löhöämiseen? Ei oikeastaan. Se on kyllä intensiivisempää, ja kenties siitä syystä koen sen rentouttavampana, mutta se on myös itsestäänselvästi turismia. Ei mitenkään perustavalla tavalla erilaista kuin muu turismi.

Vieraan aitouden metsästäminen ja vieraudesta vaikuttuminen on yksi turistikäyttäytymisen muoto. Siihen olennaisesti kuuluu se, että useinkaan sen ei uskota olevan turistikäyttäytymisen muoto; silti turistitutkijat ovat kirjoittaneet kokonaisia kirjoja sellaisista turisteista, jotka eivät usko olevansa turisteja. Tätä oli esimerkiksi takavuosien travelleri-ilmiö, jonka kaupallistamisesta Madventures-tuoteperhe sai alkunsa.

Kauan sitten luin Max Ryynäsen väitöskirjan Learning from Venice, koska satuin kuulemaan radiosta Ryynäsen haastattelun. Harva väitöskirja on lukemisen arvoinen maallikoille, mutta Learning from Venice on.

Totta puhuen en kyllä tunne ketään muuta, joka kirjan olisi lukenut, mutta itse olen jopa palannut sen pariin pari kertaa ja lueskellut sieltä täältä uudelleen. Ryynänen käsittelee turismia, taideteoriaa ja kitschiä, ja moni argumentti tavoittaa jotain olennaista post-sitä ja post-tätä -aikakautemme kulttuurista.

Ryynänen kirjoittaa, että Venetsiassa turismilla on monisatavuotiset perinteet. Tavallaan se on aidompaa Venetsiaa kuin renessanssitaide, jota siellä ei ole tehty enää vuosisatoihin muuta kuin kopiomielessä. Ryynänen kertoo, miten turistit metsästävät merkkejä ”aidosta” Venetsiasta ja valokuvaavat talojen väliin idyllisesti ripustettua pyykkiä. Kun tulevaisuudessa kenelläkään alkuperäisasukkaalla ei ole varaa asua Venetsiassa eikä kukaan kuivata pyykkiään ulkona, kaupungin on ehkä ripustettava feikkipyykkiä aitouden illuusion luomiseksi, Ryynänen visioi.

Ryynäsen kirjasta on nyt sen verran monta vuotta, että ajatus saattaa olla jo todellisuutta. En tiedä, en ole itse käynyt Venetsiassa kuin 30 vuotta sitten lukiolaisena, kun olin reilaamassa. Ehkä siellä tosiaan on nyt pyykkiä, joka roikkuu kuivumassa päivästä toiseen, ehkä jo osin haalistuneenakin, koska turistit tarvitsevat aitoutensa.

Kun turisteille esitetään niin, että esittäminen ei ole päivänselvää, turisti kokee aitouden kokemuksen. Vieraan kulttuurin kohtaamisessa aitouden kokemus lienee usein tulosta siitä, että kohtaamiset vahvistavat ei-turistina itseään pitävän turistin ennakkoluuloja vieraan kulttuurin ”toiseudesta”. Aitous voi kuitenkin olla tietoisesti tuotettu illuusio. Esimerkiksi suomalaisten ulkomaille markkinoimasta Lapin-turismista varsin suuri osa vaikuttaa olevan erilaisten juurevien illuusioiden fabrikaatiota.

Myös Venäjällä on jo vuosisatojen perinne aidon maalaiselämän teeskentelystä. Potjomkinin Katariinalle lavastamat kylät ovat kuuluisa esimerkki, mutta neuvostoaikanakin tuotettiin valtavat määrät ”aitoa maalaiselämää kolhooseissa” kuvaavaa propagandaa. Puhumattakaan ”perinteisestä” Matrjoška-nukesta: sehän on japanilaisista puunukeista inspiroituneen Sergei Maljutinin 1800-luvun lopussa keksimä lelu, jonka tarkoitus oli jo alkujaankin olla rihkamaa.

Aitouden teeskentely ja perinteiden keksiminen on jollain tapaa perverssiä toimintaa, eräänlaista transvestismia, josta tulee mieleen Judith Butlerin idea seksuaalisuuden performoinnista. Butlerhan väittää, että heteronormatiivinen maailma ei ole sinänsä olemassa, jos ei sitä aktiivisesti joskin enimmäkseen tiedostamattomasti tuoteta. Butlerin keloissa on ongelmansa, mutta ehkä sama pätee perinteisiin ja kulttuuriseen aitouteen. Kulttuurisen aitouden vaatimus on tavallaan samankaltainen asia kuin heteronormatiivisuuden vaatimus: jos jotakin kulttuuria esitetään ”väärin” ja ”epäaidosti”, se loukkaa aitouden kategoriaan uskovaa samalla tapaa kuin drag show loukkaa heteronormatiivisuuden vaatimusta.

MUSIIKKIA

Lisää Don Quijotesta.

Halutessaan Cervantes on kyllä mainio psykologi. Otetaan vaikka lukujen 12–14 tarina kaunista Marcelaa rakastavista miehistä, jotka pitävät Marcelaa julmana, koska hän ei vastaa heidän tunteisiinsa. Tämähän on eräänlainen incel-alakulttuurin kuvaus.

Kaunis Marcela on vauras orpo, joka on ryhtynyt paimeneksi. Marcelaan rakastunut Grisóstomo-niminen rikas nuorukainen on hylännyt yhteisönsä ja alkanut elää paimenen elämää vain ollakseen lähellä Marcelaa. Joukko muita hyväosaisia nuoria miehiä on seurannut Grisóstomon esimerkkiä ja myös pukeutunut paimeniksi. Miehet muodostavat omituisen yhteisön, joka on omistautunut kilvoittelemaan Marcelan suosiosta. Kun Marcela ei halua heistä ketään, he syyttävät Marcelaa julmuudesta. Lopulta Grisóstomo riistää hengen itseltään, mistä muut miehet syyttävät Marcelaa.

Miesten onnettomuuden syy on heidän oma halunsa ja outo yhteisö, joka on omistautunut tämän halun palvonnalle. Jokainen yhteisön jäsen saa vahvistuksen halunsa mielekkyydestä toisilta yhteisön jäsenistä, mikä tekee Marcelasta yhä arvokkaamman heidän silmissään. Samalla se tekee myös Marcelan saavuttamattomuudesta yhä sietämättömämpää.

Tilanteen paradoksi on siinä, että tietenkään Marcela ei olisi jaettavissa, vaikka hän haluaisikin jonkun lukuisista kosijoistaan. Pohjimmiltaan miehet ovat siis esteitä toinen toisilleen, koska he ovat kaikki osallisia samassa seksuaalisessa kilpailussa. Tämän tosiseikan kohtaaminen johtaisi kuitenkin Marcelan tavoittelulle perustuvan yhteisön hajoamiseen. Niinpä he projisoivat halun kohteeseen eli Marcelaan sen, minkä todellisuudessa tuottaa halu eikä halun kohde.

Tätä alleviivaa kuuluisa Marcelan puhe, jota joskus on luonnehdittu protofeministiseksi. Siinä Marcela todistaa, että on torjunut kaikki kosijansa yhtä päättäväisesti. Hän ei ole antanut toivoa kenellekään tai suosinut yhtä toisen kustannuksella. Toisin sanoen Marcela ei ole millään tavalla pyrkinyt voimistamaan miesten halua vaan miehet ovat itse vastuussa mahdottomasta halustaan.

Kun paimenidylli vaihdetaan internetiksi, saadaan nykyinen incel-alakulttuuri. Halun kohde, naiset, nähdään teknologian välityksellä. Erilaisia ideaalinaisia, vaikuttajia ja kuuluisuuksia, voi tarkkailla ja kommentoida puhelimen ruudulta. Nämä eivät tietenkään ole saavutettavissa, eivät välttämättä edes olemassa kuin vahvasti kuratoitujen ja filtteröityjen kuvavirtojen tuottamina ihmisteoksina.

Taustana on toki myös laajempi teknologiavälitteisen seksuaalisen kilpailun olosuhde. Jonkun Tinderin kaltaisen palvelun intressissä ei ole auttaa perinteisen monogaamisen suhteen luomisessa, koska tällaisen suhteen luotuaan käyttäjä poistuisi palvelusta. Intressissä on sen sijaan valinnanvaran illuusion ja sitä myötä seksuaalisen kilpailun voimistaminen.

Tässä voimistuneen seksuaalisen kilpailun maailmassa turhautuneet miehet eivät vaella niityillä vaan haukkuvat marceloitaan netin keskustelupalstoilla. Jälleen yhteisö itse voimistaa halua, joka kohdistuu saavuttamattomaan objektiin, ja jälleen mahdoton halu ei tunnista turhautumisensa alkuperää. Sen sijaan ikävän asiantilan syypäiksi julistetaan halun kohteet, siis naiset yleensä. Yhteisö legitimoi mahdottoman halun eikä syytä kilpailun kovuudesta kilpailua vaan palkintoa.

MUSIIKKIA

‘Cause you can never really tell when somebody wants something you want too.

Aivan Don Quijoten alussa tuleva ritari on sulkeutunut huoneeseensa. Hän lukee ritariromaaneja ja hakkaa seiniä miekallaan. Hän elää fiktion täyttämässä kuplassa, ja kuplan seinät ovat hänen huoneensa seinät. Kun hän lopulta lähtee huoneestaan ulkomaailmaan, hän vie kuplansa mukanaan.

Don Quijoten hulluus on hänen kuplansa vahvuutta. Hän törmää jatkuvasti todellisuuteen, mutta kupla ei murru. Tuulimyllyt muuttuvat jättiläisiksi ja kaksi lammaslaumaa taisteleviksi armeijoiksi.

Hän ei halua korjata tai tarkistaa ajatuksiaan havaintojensa pohjalta vaan pakottaa havaintonsa vastaamaan kuplaansa, koska hänen identiteettinsä on kiinni ritariudessa. Luvussa 30 pappi sanoo aivan suoraan, että Don Quijote on aivan järkevä kaiken muun suhteen, mutta ritariuteen liittyvissä jutuissa hän uskoo mitä hyvänsä.

Don Quijoten maailma on koominen, koska Don Quijoten hulluus on näkyvissä kaikille muille paitsi hänelle itselleen ja hänen aseenkantajalleen Sancho Panzalle, joka uskoo vakaasti, että hänen isäntänsä on suuri vaeltava ritari, joka ennen pitkää nousee maineeseen ja kunniaan ja antaa hänelle oman saaren hallittavaksi.

Koomisuuden alla maailma on kuitenkin myös synkkä. Don Quijote reagoi kaikkeen väkivallalla. Hän hyökkää tuulimyllyjen kimppuun, teurastaa joukon lampaita ja pahoinpitelee lukemattomia eri ihmisiä, joiden kuvittelee olevan toisia ritareita tai pahantekijöitä, joita vastaan vaeltavan ritarin on taisteltava.

Oikeastaan Don Quijote taistelee todellisuutta vastaan. Taistelu on absurdi, koska todellisuutta ei voi voittaa. Jokainen Don Quijoten seikkailu päättyy ennen pitkää tappioon.

Kun todellisuuden ja kuvitelman epäsuhta käy liian suureksi, kun peitsi osuu tuulimyllyyn ja hän putoaa hevosensa selästä, Don Quijote vetoaa taikureihin, jotka ovat kätkeneet asioiden todellisen luonteen ja muuttaneet jättiläiset myllyiksi.

Hän on itse tuo taikuri. Hänen voimansa on kyky muistaa lukemansa, muistaa kuviteltujen ritarien seikkailut ja uskoa niihin.

Cervantes näyttää, että Don Quijote on aivan tervejärkinen, kun kyse on jostain sellaisesta, joka ei liity hänen ritariuteensa. Mutta kaikki sellainen, mikä joutuu hänen kuplansa sisään, vääristyy lopullisesti.

Nyt elämme Don Quijoten aikaa, jossa se, mitä näemme kännykän ruudulta, jyrää yhä useammin sen, mitä on nenän edessä. Meidän maailmamme ei ole samalla tavalla koominen kuin Don Quijoten maailma, sillä epätodellisuuden kuplamme ovat koko ajan suurempia. Väkivaltainen taistelu todellisuutta vastaan yhdistää miljoonia: ilmastodenialismi, rokotevastaisuus, koko trumpilainen radikaalioikeisto, Putinin Venäjän virallinen epätodellisuus...

MUSIIKKIA

Pääkirjoituksissa ynnä muissa puhutaan jatkuvasti sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä. Kuulemma se syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja tutisee nyt.

Wikipedia kuitenkin väittää, että käsite rules-based international order yleistyi vasta Bidenin kaudella. Jos se on totta, niin näinhän se kyllä yleensäkin menee. Vasta jokin murtuma tai siirtymä ulkopuolelle tuo mahdolliseksi nähdä sen, missä oltiin. Koko ajatus siitä, että hei, tässähän ollaan elelty sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä, tulisi näkyviin vasta sitten, kun järjestys alkaa hajota.

Mutta jos sääntöpohjainen maailmanjärjestys syntyi sosiaalisena todellisuutena (ei käsitteenä) toisen maailmansodan jälkeen, perustuiko se tosiaan säännöille?

Tullaan yhteiskuntasopimusteorioiden yleiseen ongelmaan: jossain mielessä yhteisön on pakko edeltää yhteiskuntasopimusta. Vähintään jollain implisiittisellä tai myyttisellä tasolla yhteisön täytyy jo olla olemassa, jotta se voi kirjoittaa itselleen lakeja tai sääntöjä.

Niinpä kansainvälistä järjestystä ei voi luoda tekemällä kansainvälisiä sopimuksia tai perustamalla jonkun YK:n sen enempää kuin kansakunnan voi synnyttää kirjoittamalla perustuslain. ”Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen” pohja ei siis oikeasti voi olla säännöissä.

Missä sitten? Eiköhän se ole toisessa maailmansodassa, taistelussa fasismia vastaan.

Jos käyttää Girardin termejä, niin Hitlerin touhuissa oli keskeistä se mimeettinen energia, joka juutalaisten uhraamisesta piti tulla. Sehän se tuhatvuotinen valtakunta oli, uusi erojen järjestelmä, joka perustetaan maailmanhistorian isoimmalla uhrilla. Ei sitä voi ajatella jonain tulevaisuusvisiona, jota rakennetaan samalla tavalla kuin joku ”visionääri” rakentaa menestysyritystä. Avainsana on tuhat, sehän tarkoittaa ikuisuutta, se on kaiken konkretian vastakohta.

Natsien yritys perustaa tuhatvuotinen valtakunta juutalaiset uhraamalla ei toiminut, mutta toinen maailmansota oli uhri, joka onnistui. Tässä mielessä myös sääntöpohjainen maailmanjärjestys on pohjimmiltaan uskonnollinen järjestys, jonka synnytti toisen maailmansodan onnistunut uhri. Se ei ole ollut rationaalinen vaan pseudorationaalinen järjestys. Kuten kaikki yhteiskuntasopimukset, sekin on pohjimmiltaan uni, joka hälvenee, jos usko sopimisen perustaan loppuu.

Nyt se on ehkä hälvenemässä, ja silloin osoittautuu, ettei mikään sopimus kestä pelkän sopimisen voiman vuoksi. Jokaisen sopimuksen taustalla on oltava rationaalista sopimista edeltävä, implisiittinen (myyttinen) yksimielisyys. Voimme solmia sopimuksia vain, jos olemme jollain tasolla jo sovussa. Jos tämä perustava yksimielisyys katoaa, sopimukset ja säännöt eivät rikkoudu vaan menettävät äkisti merkityksensä kuin vanhentunut normaalitiede paradigman vaihtuessa.

Jos haluaa Girardin sijaan käyttää Schmittin termejä, järjestelmän taustalta pitäisi löytyä perustava ero ystävän ja vihollisen välillä. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perustana oleva vihollinen olivat natsit, fasistit. Jos fasismi houkuttaa, on vaikea pysytellä sellaisen järjestyksen sisällä, joka syntyi taistelusta fasismia vastaan. Sellaisille johtajille kuin Trump, Vance tai Putin vanhat sopimukset ovat vain papereita täynnä kuolleita kirjaimia.

MUSIIKKIA

Maailmanloppu: ikävä kokemus, kiva biisiaihe.